*Huokaus*
 
Miten voikin olla poikki!
5 viikkoa huonosti nukuttuja öitä takana,
ei sitä ymmärrä kun vasta koettuaan moisen
kuinka paljon se vaikuttaa yleiseen jaksamiseen ja ajatuksiin!
En muista, että olisin koskaan käynyt samanlaista tunneskaalaa
läpi esikoisen viimesillä viikoilla kuin mitä tämän aikana.
Ajatukset kulkee laidasta laitaan, jotkut on aivan älyttömiä!
Tuntuu kun vaeltais koko aika sellasessa usvapilvessä,
liikkuminen paikasta A - paikkaan - B tarvitsee ponnisteluja,
itsensä tsemppaamista ja muuta älytöntä.
En todellakaan muista, koska olisin vai olenko edes koskaan
ollut näin väsynyt.
Hermo menee pienemmästäkin, toisen leikittely saa itkun partaalle
eikä psyyke tosiaan kestä mitään kommentteja.
Tietenkin on aina helppo hymyillä ja kätkeä oma väsymys,
se on ollut niin monta vuotta elämäntapana
ja jotenkin en halua ruveta selittämään miksi loukkaannuin
tai jokin asia ärsytti, niin vain oli ja on.
 
Tuntuu kuin olisin hiukan hukassa,
varmastikin johtuu tästä väsymyksestä.
Odotan vain, että pääsen tästä valtaisasta olosta eroon
ja voin nukkua ilman että joka paikka puutuu ja särkee
tunnin paikallaan makaamisen jälkeen.
Nykyään iltaisin, kun käyn nukkumaan
TOiVON että lapsi ei syntyisi,
koska olen niin tuhottoman väsynyt ja tuntuu etten
jaksaisi synnyttää.
Olo on kuin kynityllä kanalla,
ei mitään intressejä ruveta ponnistelemaan.
Toisaalta taas toivon, että lapsi syntyisi
juuri sen takia että sen väsymyksen palkkion näkisi
ja jaksaisi sen voimalla.
Nyt nään vain ison mahan joka painaa ja aiheuttaa
tuskaa, en jotenkin kykene ajattelemaan että mahassani
sen kummun aiheuttaa juuri tuo pieni vauva.
Huoh.
Miten sitä jaksaisikin huomisen.. ja sen seuraavan päivän..
ja seuraavan.. niin pitkälle että synnytys on viimein menossa
ja voi huokaista että kohta se on ohi!
-Oljenkorret nollissa-