Päivät lipuu niin hitaasti eteenpäin.
Olo on aina vain malttamattomampi ja kärsimätön.
Luen päivittäin samoilla raskausviikoilla synnyttäneiden blogeja.
Supistelee, epäsäännöllisesti kuitenkin.
Alan olla niin väsynyt.
Öisin tulee nukuttua todella huonosti, joko supistaa
tai ei vain muuten löydä hyvää nukkuma-asentoa.
Ja toinen mikä pyörii mielessä on synnytys..
 
Tänään kävin moikkaamassa myös neuvolan tätiä:
Hb 117, (laskusuunnassa -viimeksi 126)
Turvotus +
Paino 62,95kg ( nousu +475g vkossa)
Sf 32cm
Verenpaine 121/73
U-Prot./U-Gluk. - -
 
Vauva oli laskeutunut lähtökuoppiin ja aika lailla kiinnittynytkin,
ei kuitenkaan kokonaan koska neukkutäti sai hiukan liikuteltua päätä.
(Joka tuntui muuten todella inhottavalta)
 
Mikä ihmeen kiire minullakin on?
Valvoessani taas viimeyönä monta tuntia mietin asiaa.
Voinko yksinkertaisesti olla niin itsekäs, että jatkuvan huonon oloni
vuoksi olisin valmis pukkaamaan maailmaan pienen lapsen,
jonka olisi hyvä olla kyydissä vielä muutama viikko?
Mikä oikeuttaa minut näin kärsimättömäksi?
Miksi en vain tyydy elämään päivää kerrallaan ja odottamaan?
Onko itsekästä haluta päästä suuresta olosta eroon ja saada
pikku nyytti masun tälle puolelle?
 
Pää on täynnä ajatuksia ja olo on niiiiiiiin ristiriitainen.
Tuntuu välillä vaikealta hyväksyä omia ajatuksiaan, itseään.
Aiheuttavatko nuo jatkuvat supistelut ja muutoin vallitseva huono olo
juuri tämän kärsimättömyyden ja olon -en jaksa enää?
Huoh.
Hormonivuoristorata -naisen piina.