Elämä alkoi punoutua hiljalleen normaaliksi
ja aika sai kuin siivet selkäänsä!
Täytän muutaman viikon päästä jo 5kk!!
Käsittämätöntä miten aika kuluu niin vauhdilla <3
perjantai, 5. maaliskuu 2010
JA HYVIN PÄRJÄTTIIN <3
sunnuntai, 20. joulukuu 2009
Odotuksesta vauva-arkeen
VIHDOIN MINÄ SYNNYIN rv 37+3 23.10.2009 klo 21:16
Painoin 3065g ja olin 49cm Pitkä
Alku ei kuitenkaan ollut helppo ja vietin ensimmäiset 1½vkoa keskolassa.
Happiarvoni olivat huonot 3vrk kestäneen synnytyksen ja
lapsivesien menon jäljiltä. Antibioottikuuri 5vrk ja 3vrk valohoitoa bilirupiiniarvojen noustessa..
Lopulta kuitenkin elämä alkoi voittaa ja pääsin myös kotilomalla käymään.
Vihdoin sain luvan kotiutua kokonaan!
Voi sitä ilon ja riemun päivää, sitä tunteiden sekamelskaa,
pelkoa; miten pärjätään kun vihdoin pääsemme kotiin?
keskiviikko, 21. lokakuu 2009
Rv 37+1
~Only 20 days to go~
Toivon todella, ettei edes tuota määrää!! :D
Tänään hiukan helpompi aamu kun edelliset.
Maailma ei tunnu tänään aivan niin kamalalta kuin se on tuntunut
jo monta päivää, vaikka viimeyön unisaldo onkin 2½ tuntia?!
Muutaman tunnin päästä olis neuvola,
kaipa sekin osittain valottaa tätä aamua.
Huomenna olisi aika ä-polille siihen perätilan ulkokäännös yritykseen.
Viimeyönä vauva oli tosin poikittain mahassa,
en siis tiedä lainkaan onko nyt oikein päin vai edelleen istumassa!
Kaipa neuvolantäti sen verran osaa masun päältä veikata
ettei aivan kuutamolla tarvi olla huomiseen asti..
Viimeyö oli taas oikein supistusrikas,
mahaa jomotti ja aina kun sulki silmänsä nukahtaakseen
tuli kipeä supistus. Siinä osasyy siis siihen miksi
unen saldoksi kertyi vain 2½h.
Tosin, musta tuntu että nukuin tällä kertaa ne pätkät sikeämmin
kuin aikaisemmin, eli näin jopa untakin!
Tuntuu että vauva olis laskeutunu,
istuessa tuntuu jatkuva paine lantiossa ja koko aika on
juostava vessassa..
Neuvolassahan tuo sitten selviää.
Nyt voisi kipaista suihkuun hetkeksi rentoutumaan
ja koittaa aloittaa päivänsä positiivisemmilla ajatuksilla
(ne kun yleensä kantaa hieman pidemmälle kuin nuo ValiValit)
maanantai, 19. lokakuu 2009
Rv 36+6
**Talvi**
Tosiaan, tänä aamuna ikkunasta katsoessaan
kohtasi tällaisen näyn; ~LUNTA~
Yön aikana pikku pakkanen oli tehnyt tehtävänsä ja lumi oli jäänyt maahan.
Esikoiseni tuijotteli haltioissaan ikkunasta ja ihasteli luonnon
uutta väritystä.
Oloni oli jo aamusta kireä,
tuntuu nykyisin etten osaa enää säilyttää malttiani missään
vaan hermostun samointein. Turhauttavaa.
En jaksaisi olla pahantuulinen, mutta jokainen asia
vain ärsyttää aivan suunnattomasti ja saa näkemään punaista.
KUUSI VIIKKOA huonosti nukuttuja öitä takana,
tosiaan 6 todella pitkää ja piinaavaa viikkoa.
Tuntuu toivottomalta katsoa eteenpäin,
olen niin uupunut.
Miten paljon ihminen voikaan valittaa?
-Liikaa, luulen.
Kaipaan lomaa, irrottautumista, olotilaa jossa ei ahdista.
Olotila on kuin täyteen tungetulla tavaravaunulla,
ja koko ajan lasti täyttyy lisää vaikka osa tippuu jo ohikin.
Tuntuu, että tätä kaikkea on jo liiaksikin.
Liikaa huonosti nukuttuja öitä,
supistuksia jotka ovat kipeitä mutta hyödyttömiä.
Koen epäonnistuneeni, miksi en vain jaksa?
Pitäisihän minun, kaiken palkkana on kuitenkin jotain niin ihanaa!
Miten yhtäkkiä tuntuukin että huippu on tullut vastaan,
minun voimavarojeni huippu. Se joka kertoo ettei jäljellä ole enää mitään,
ei yhtään mistä rutistaa vielä viimeisiä rippeitä jaksaakseen.
Itkettää, kyyneleet ovat viimeinen merkki siitä mitä jaksaa -itkeä.
Tuntuu kuin maailma hajoiaisi joka kerta, kun joku sanoo
(tietenkin tarkoittamatta mitään pahaa) että -ai oletkin vielä kasassa?
-Juu, kyllä olen. Valitettavasti.
Tai kun joku ihastelee -Oi miten suuuuri mahasi on, IHANA!
Totean -Ei, ei se ole minusta yhtään ihana.
Mikään ei ole nyt ihanaa, paitsi vastasyntyneiden vauvojen kuvat,
siihen asti kun itselle töksähtää -Ja minä kannan edelleen tätä valtavaa
mahaa ja vain odotan että saisin itksekin ottaa kuvia syntyneestä!
En taida osata enää muuta kuin valittaa,
valittaa ja valittaa kuinka elämä on syvältä ja kuinka
odotus on kamalaa ja kuinka olen väsynyt enkä jaksa enää.
Kuinka joka paikkaa turvottaa ja särkee.
Valitan.
Valitan.
Sellainen olen tällä hetkellä, vaikka en haluaisi.
Itsekästä -sitähän se on..
torstai, 15. lokakuu 2009
Rv 36+2
Voi voi voi voi voi..
Olotila on aika kaoottinen.
Tiistaina viimeisessä lääkärineuvolassa varmistui
edellisen iltainen epäily ja vauva oli kääntyny perätilaan.
Nyt pari päivää asiaa sisäistettyäni alan hiljalleen vasta
tajuta mitä se tarkoittaa.
Tänään tuli postiluukusta aika ä-polille perätilan mahdollista
ulkokäännöstä ja synnytystavan suunnittelua varten.
Ennen toimenpidettä pitää olla 6h syömättä ja juomatta
ja käynnin arvioidaan kestävän n.2h.
Se mikä ihmetyttää ja järkyttää eniten on,
että Mies tai tukihenkilö ei voi tulla mukaan tutkimushuoneeseen!
Mun ymmärrykseen ei mitenkään mahdu mitään järkeenkäypää
selitystä, minkä takia mun tukena ei voi olla kukaan!
Onko tää joku sairaalan periaate, jolle ei ole mitään
järjellistä syytä vai mitä ihmettä?
Tää asia saa mut vielä enemmän kääntymään sille kannalle,
että en edes anna niiden yrittää kääntöä.
Mua on supistanu jo aivan tarpeeksi ilman että ruvetaan
pyörittelemään vauvaa tosta päältä. Ja toisekseen
pelkään että istukka vaurioituu koska se on etuseinämässä.
Eli toisinsanoen oon jo päättäny, että jos lapsi edelleen
istuksii tuolla masussa ens torstaina kun on aika sinne polille
niin neuvottelen vain sectiosta.
En luota PHKSsän ä-poliin niin että uskaltaisin ruveta synnyttämään
perätilassa olevaa vauvaa.
Tiedän oman fyysinen ja henkisen väymykseni mittarin
joka sanoo jo valmiiksi ei pitkälle ja riskialttiille perätilasynnytykselle.
Toki sectioonkin liittyy omat riskinsä,
ja toipuminen on varmasti aivan eri luokkaa kuin alateitse synnytyksen jäliltä.
Mutta mieleni sanoo vain OKta sectiolle jos lapsi on edelleen perätilassa.
Jotenkin en vain tiedä mitä odottaa, olo on hirveän sekava.
Jokainen supistus aiheuttaa hämmennystä ja epävarmuutta;
-mitä teen jos rupeaa oikein kunnolla supistamaan?
En enää tiedä mitä tahtoisin, kaikki on karannut niin kauas
pois käsien ulottuvilta.
Elämä vain leijuu tässä päällä arkisine hommineen.
Toimin kuin kone, ajattelematta.
Päälimmäisenä on vain väsymys, harmitus, ärsytys ja turhautuneisuus.
Elämä- kun se oliski helppoa..
